Silitelläänkö yhteiskunnassamme liikaa päätä?

Viimeisen viikon aikana olen miettinyt sitä, että silitelläänkö yhteiskunnassamme liikaa päätä. Jotenkin tuntuu siltä, että teki kuka tahansa melkein mitä tahansa pitää aina pitää ymmärtää. Olen itse todella ihmis- ja lähimmäisenrakas persoona, eri ammateissani olen nähnyt tuhansia ja taas tuhansia suomalaisia eri taustoista ja eri vaiheissa elämäänsä. Olen tehnyt menestyjistä, päättäjistä ja vallankäyttäjistä edustavan näköisiä tärkeisiin tilaisuuksiin ja ihan samalla antaumuksella huolehtinut siitä, että päihteiden pauloissa olevat henkilöt pysyvät hengissä seuraavaan päivään. Arvostan hyvinvointiyhteiskuntaamme ja olen vakaasti sitä mieltä, että ketään ei pidä jättää onnensa nojaan. Mutta täytyyhän nyt sentään saada sanoa mikä on oikein tai väärin.

voiko joskus auttaa liikaa – auttaisivatko tavoitteet?

Toisessa kotimaassani Tansaniassa suurimmalla osalla väestöstä ei ole muita turvaverkkoja kuin perhe ja ystävät. Epäonnistuminen elämässä voi johtaa nopeisiin, arvaamattomiin ja vakaviin seuraamuksiin joiden korjaaminen ei välttämättä onnistu enää koskaan ja sellaisen kohtalon kokeneita näkee siellä täällä. Meillä Suomessa voi taas kysyä, että pidetäänkö täällä joissain tapauksissa liikaa huolta ihmisistä, kun erityyppiset apu- ja avustusmallit näyttävät mahdollistavan kotisohvilla päivästä toiseen loikoilun ja siinä samalla ruoan wolttaamisen.

Nykypäivänä, tänä mindfulnessin ja downshiftaamisen aikana, kun suorittamista pidetään usein pahana asiana ja esimerkiksi urheilussa kilpaurheilijan luonne on nykyään kielletty sana jota kovasti ihmettelen. Minun elämässäni tavoitteellisuus on ollut aina erinomainen voimavara ja suorittaminen on joskus paikallaan kunhan ihminen tuntee itsensä ja voimavaransa. Olen laatinut suunnitelman päästäkseni asettamaani tavoitteeseen ja sen suunnitelman toteutumiseksi olen luonut itselleni rutiinit ja niiden noudattaminen on taas helpottanut elämääni, silloinkin kun on laiskottanut ja paljon.

Voisiko olla niin, että tavoitteellisuus voisi toimia motivoivana ja edistävänä keinona? Etenkin jos suunnitelma ja tavoitteet laaditaan niin, että niissä onnistuminen on ainakin suunnitelman alkuvaiheessa melkeinpä itsestäänselvää. Näistä onnistumisista syntyvä positiivinen energia antaisi sitten lisävoimaa käynnistyneeseen prosessiin.

purkautuminen turpeesta

Yhteiskunnallisella tasolla esimerkki mahdollisesti liikaa holhoamisesta on vapunaattona Helsinkiin päräyttänyt  rekkakaravaani joka pysäytti liikenteen Mannerheimintiellä. Syynä oli se, että turpeesta luopuminen oli tapahtunut liian nopeasti. Siis mitä? kysyn minä. Yhteiskuntana on päätetty luopua turpeen käytöstä energiataloudessa ja kun tuo positiivinen kehitys on edistynyt hyvin, niin sitten sitä vastaan pitää osoittaa mieltään. Ja melkein kaataa hallitus.

Turve on uusiutuva energiamuoto – tosin vain kerran sadassa miljoonassa vuodessa eli aika hitaasti – ja siksi sen käyttö pitäisi lopettaa ja mieluummin nopeammin kuin hitaasti eikä hissutella ja pitkittää prosessia. Olen varma, että turpeesta elantonsa saavat pari tuhatta taloutta voidaan uudelleen kouluttaa tekemään jotain tulevaisuuden kannalta fiksumpaa. Ei silitellä vaan kuljetaan eteenpäin määrätietoisesti ja tavoitteellisesti.

Kuvat / Vestigevisions

vastuu ja vapaus kulkevat käsi kädessä

Silitelläänkö yhteiskunnassamme liikaa päätä? Aina ei voi onnistua. Jokainen meistä epäonnistuu joskus, ja jos tavoitteena on elinikäinen oppiminen niin noihin epäonnistumisiin pitää tottua, sillä ilman niitä ei voi oppia uutta. Ja tuota oppimista, uudistumista, pitää meidän kaikkien – koko yhteiskunnan – tukea. Mutta jossain kohtaa tulee raja vastaan siinä, mitä pöhköyttä meidän pitää hyväksyä tai sietää toisiltamme.

Ihan niinkuin vanhemmat ohjaavat lapsiaan elämään älykästä ja tervettä elämää niin meidän yhteiskuntammekin pitäisi edellyttää meiltä jotain. Ainakin sitä, että ajattelemme ja arvioimme tilannetta ennen kuin ryhdymme tekemään ja tehdessämme yritämme aina parhaamme ja edes pyrimme onnistumaan. Ja jos teemme tyhmyyksiä niin opitaan niistä, vaikka vähän häpeillenkin, eikä edellytetä tai odoteta aina silitystä päälaellemme.

Mitä mieltä sinä olet, olemmeko jo saavuttaneet tai ylittäneet rajan sille kuinka paljon silitämme ihmisten päitä?