Hae
Tyttö Sinä Olet Vahva

Elämäni kolme pahinta traumaa – Osa 2

Nyt on aika jatkaa henkilökohtaista kolmen postauksen sarjaa, jossa jaan kanssanne elämäni kolme suurinta traumaa. Uskon  vertaistuen voimaan ja joskus omaa selviytymistämme voi auttaa se, että vaikeistakin asioista puhutaan ääneen eikä tehdä niistä tabuja. Toisten kokemukset voivat auttaa ymmärtämään omia. Vaikeudet kun koskettavat tavalla tai toisella jokaisen meistä elämää. Miksi siis jakaa elämästä vain siloiteltua ja kaunista puolta kun rosoisuus ja elämän kolhut saavat kauniinkin näyttämään kauniimmalta. Tässä toisessa osassa käsittelen syömishäiriöitä lähinnä bulimiaa josta olen kärsinyt syömishäiriöistä eniten elämäni aikana.

Miten sairastuin syömishäiriöön

Olin 17-vuotias. Olin muuttanut ystäväni kanssa asumaan, koska halusin itsenäistyä varhain. Luin Trendi-lehteä jossa kerrottiin joistakin ulkomaalaisista naisista ja siitä miten he pysyvät hoikkina. Joku haastattelun naisista kertoi, että kun söi jotakin herkkuruokaa niin oksensi sen jälkeen. Ymmärsin, että kyse oli bulimiasta josta olin lukenut jo ennestään. Olin ollut koko nuoruuteni hoikka, välillä hyvinkin hoikka täysin luonnostaan. En ajatellut painoani ollenkaan, lähinnä välillä toivoin olevani muodokkaampi.

Muuttaminen pois kotoa tuohon aikaan muutti ehkä ruokavaliota ja liikunnan määrää niin, että sain noin muutaman kilon lisää painoa. Ajattelin 18-vuotis syntymäpäivieni lähestyessä, että halusin olla parhaimmillani. Tuohon aikaan ihailtiin hoikkuutta hyvin paljon ja laihduttamisesta alettiin puhua myös kavereiden kesken. Päätin tarttua tuumasta toimeen. Opettelin oksentamaan ja sain aikaan halutun tuloksen. Tuolloin en voinut havaita vielä haittavaikutuksia, elin kuherruskuukautta syömishäiriön kanssa.  Viattomana alkanut leikki muuttui sairaudeksi ja riippuvuudeksi. Muutin noin vuoden päästä asumaan ihan yksin, joten minua ei silloin ollut vahtimassa enää kukaan. Sain sairastaa rauhassa.

Elämä syömishäiriön kanssa

Olin jättänyt liikunnan noin vuodeksi ja aloin treenaamaan uudestaan. Tapasin urheilijamiehen joka motivoi minua treenaamaan ja sain myös urheilun kautta muokattua vartaloani. Tavallaan se kuitenkin pahensi kriittisyyttäni, halusin näyttää hänen silmissään täydelliseltä ja lisäsin paineitani. Tuolloin liikkujan järkevästä ravitsemuksesta ei vielä paljon puhuttu. Oksentelin silloin tällöin, niinä päivinä kun en oksentanut välttelin ruokaa yli kaiken. En syönyt mielellään mitään mutta tarvittaessa joskus seurassa pystyin syömään ihan normaalin aterian ja pitämään sen sisälläni. Valmistuin kampaajaksi ja pahimmillaan oksensin 10-kertaa päivässä. Näin elin useita vuosia.  Muutin välissä Jyväskylään, koin mukavia hetkiä ja onnistumisia. Menin kokoajan elämässäni eteenpäin, mutta usein vietin illat kotona ahmien ja oksentaen.

Paino nousi ja laski. Tunsin onnistumista jos pystyin olemaan hoikka ja syömättä mitään. Muistan yhdenkin viikon kun en syönyt tosiaan yhtään mitään, join vain vettä ja vähän lähes kaloritonta mehukeittoa. Tästä ja muista vastaavanlaisista syömättömyys jaksoista seurasi tietenkin ahmimis ja oksentamis kierre, koska kroppa oli nälkiintynyt ja janosi ravintoa.   Kun taas koitin syödä normaalisti ja sain bulimia kohtauksia painoni vain nousi. En voinut sietää sitä ja voin todella huonosti henkisesti ja fyysisesti. Hakeuduin hoitoon ensimmäisen kerran, olisinkohan ollut 23-vuotias. Hoitokerrat terapeutilla jäivät yksittäisiksi  mutta sain kuitenkin kipinän paranemiseen. Tapasin pian tuosta silloisen elämänkumppanini. Suhde rauhoitti minua ja oksentaminen joka oli ollut myös ahdistuksen hallintakeinoni jäi. Yhdessä asuminen ja tunne olla rakastettu saivat minut unohtamaan syömishäiriön.

Urheilu ja syömishäiriö

Tästä seuraavat vuodet olin normaali terveysliikkuja. Kävin jumpissa, salilla, poljin spinningiä ja hiihdin talvisin eikä minulla ollut sen kummempia tavoitteita. Söin normaalia kotiruokaa, eikä minulla ollut syämishäiriö ajatuksia, eikä oireilua.  Jossain vaiheessa aloin kuitenkin haluamaan enemmän. Silloinen parisuhteeni päättyi ja aloin juoksemaan. Pudotin painoa varmaan reilut kolmisenkymmentä kiloa juostessani päivittäin pitkiä lenkkejä. Juoksin aamuisin ja illalla treenasin jotain muuta, päivät olin töissä. Nautin siitä kovasti, mutta ymmärsin ettei ruokavalioni ollut kunnossa, en varsinaisesti kärsinyt syömishäiriöstä mutta syömishäiriöön viittaavia ajatuksia oli kyllä. Elin todella vähällä ravinnolla ja urheilin kaksi kertaa päivässä. Juoksin puolimaratonin ja halusin sen jälkeen konkreettisemman tavoitteen. Mietin aloittaisinko kisaamaan fitnesslajeissa vai alkaisinko treenaamaan triathlonia varten. Päädyin fitnekseen. Olinhan aina ihaillut lihaksikkaita vartaloita ja fitnesskilpailijoita, joita tuohon aikaan oli vielä melko vähän.

Ensimmäinen valmentajani laittoi minut syömään kunnolla viisi kertaa päivässä reiluja terveellisiä aterioita. Aloin selvästi voimaan paremmin ja sain energiaa. Olinhan aivan loppu noin ison painonpudotuksen ja pitkän ajan niukka energisen dietin tuloksena. Olin ihmeissäni kun kehoni vain tiivistyi vaikka söin enemmän. Olihan ollut ennen tuota varmasti reilulla säästöliekillä. Tuntui, että fitness oli tuonut ratkaisun kaikkiin ongelmiini syömisen suhteen.  Kisasin lopulta fitneslajeissa kolmena vuotena, yhteensä seitsemissä kisoissa. Dietit menivät viimeistä lukuun ottamatta hyvin ja nautin lajista tuolloin. Koin, että entinen elämäntyyli jossa en syönyt mitään tai vastavuoroisesti kärsin bulimiasta oli niin kamalaa kärsimystä, että fitness diettaaminen oli lasten leikkiä siihen verrattuna. Kuitenkin viimeisen kisan jälkeen aloin oireilemaan taas. Elämässä oli myös muuta myllerrystä samaan aikaan, mikä varmasti edesauttoi yhdessä tarkan/rajoiteltun ruokavalion kanssa sairauden uudelleen puhkeamista. Olin polttanut itseäni loppuun molemmista päistä.

Olin saanut kuitenkin fitneksestä hyvän pohjan ruokavaliolle mihin aina palasin epäonnistumisten jälkeen. Vaikeinta oli lopettaa oksentaminen vaikka oli ahminut. Ylipäätään syömättämyys/anoreksia johti ahmimiseen ja ahminen taas oksentamiseen/bulimaan ja tämän lopettamisen jälkeen tavallaan ahmimishäiriään kautta parannuin. Tämän vuoksi kerron sairastaneeni syömishäiriöitä enkä vain yhtä syömishäiriötä, vaikka bulimia on ollut syömishäiriöistä kohdallani ollut se merkittävin. Kävin tuohon aikaan vuoden terpiassa ja hoidin asian tavallaan kunnolla kuntoon. Terapiassa käytiin läpi koko menneisyys ja kaikki syyt mitkä oli ajaneet minut syömishäiriökierteeseen.

Miten paranin syömishäiriöistä

Silloin kun olin sairastanut muutaman vuoden ja päätin joka ikinen päivä, että paranen. Ilman tuota päätöstä, en oli varmasti jaksanut taistella sairautta vastaan. Motivaatio paranemiseen oli kokoajan suuri.  Ymmärsin myös, että vaikka fitnessruokavalio toi minulle hetkellisen helpotuksen ei omalla kohdallani ole hyvästä, että tarkkailen ruokavaliota niin tarkasti aikakaan jatkuvasti ja  pitkiä aikoja. Syömishäiriöltä pitää katkaista kaikki lonkerot ja jos ruokavalion tarkkailu saa aikaan vähänkään syömishäiriöön viittaavia ajatuksia, se pitää lopettaa. Suhde ruokaan pitää olla normaali ja mutkaton. Syömisestä ei saa tulla stressiä.

Terapiassa käytiin läpi paljon hyödyllisiä asioita liittyen esimerkiksi stressiin. Miten olla stressaamatta stressistä huolimatta, koska stressi aina kohdallani pahensi oireilua. Terapia oli tärkeä osa lopullista paranemista. Kuitenkaan yhtä avain asiaa tai taikasanaa paranemiseen ei ollut, ikä ja elämänkokemus tekivät tässäkin asiassa tehtävänsä. Sain paljon iloa myös muiden tukemisesta ja aloin vetämään parannuttuani syömishäiriöisten vertaistukiryhmää Jyväskylässä.  Määritin ennen itseäni paljolti ulkonäön mukaan ja opin ymmärtämään ettei se määritä minussa mitään muuta kuin sen miltä näytän. Lyhyesti, opin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Nykyään tunnen suunnatonta kiitollisuutta siitä, että saan olla terve ja voin auttaa omalta osaltani tulevana sairaanhoitajana syömishäiriöiden kanssa kamppailevia.

 

 Musta sydän Apple SEURAA MINUA Musta sydän Apple

INSTAGRAM / FACEBOOK / BLOGLOVIN’

Ystävänpäivän ystäväkirja

Kuva / Teemu Lehto

Ystävänpäivä on ihana päivä. On ihanaa nähdä joka puolella sydämiä ja ystävänpäivän toivotuksia. Todellinen ystävyys ei kuitenkaan kiteydy yhteen päivään vaan on läsnä elämässä vuoden jokaisena päivänä. Todellisten ystävien kanssa ei ystävyys vaadi päivittäistä yhteydenpitoa vaan juttua voi jatkaa luontevasti siihen mihin on edellisen kerran jääty. Meidän nuoruudessa oli paljon ystäväkirjoja ja slämäreitä, nyt kiertää myös blogeissa  ystäväkirja-postauksia. Minäkin päätin julkaista omani näin ystävänpäivän kunniaksi.

Nimeni on: Minna, olen tumma ja tempperamenttinen ihminen. Toivon kaikille hyvää oloa ja tyyneyttä elämään.

Syntymävuoteni: On 1982 ja olen mielestäni nyt ja aina 30-vuotias. Elin kolmekymppisen elämää jo parikymppisenä ja se jatkuu edelleen. 30 sopii minulle.

Perheeseeni kuuluu: Bengalinkissani Puntus.  Äitini, isäni, sisarukseni ja ystäväni kuuluvat perheeseeni myös vaikkeivat asu saman katon alla.

Pienenä ajattelin, että minusta tulee: Kampaaja ja niinhän minusta tuli. Se kantoi yli kymmenen vuotta, sitten vasta aloin haluamaan muuta.

Tällä hetkellä olen: Sairaanhoitaja-diakonissa opiskelija, bloggaaja. Minulla on myös lähetyssihteerin, kampaajan ja personal trainerin pätevyydet. Meikit luonnistuu myös.

Joskus minusta tulee: Yrittäjä, äiti. Politiikka kiinnostaa myös.

Rakastan: Liikuntaa, valkoista hiekkaa, merta, aamukahvia, uuden oppimista.

Vihaan: Epäoikeudenmukaisuutta, itsekkyyttä, päälle puhumista, pätemistä ja valehtelua.

Haaveilen: Isosta talosta ja perheestä.

Minua pelottaa: Epäonni.

Arkirutiini: Onhan niitä, no vaikka pukeminen ja kahvin keitto.

Kuva / Teemu Lehto

Täydellinen mies osaa: Olla oma-aloitteinen, vahva, päämäärätetoinen, huomioiva, hyväksyvä ja yllätyksellinen.

Exieni mielestä saatan olla: Päämäärätietoinen, tempperamenttinen, huolehtiva, naisellinen.

Harrastaisin kaikkea tätä, jos vuorokaudessa olisi enemmän tunteja: Teen oikeastaan kaikkea mitä haluankin tehdä, mutta varmaan urheilisin enemmän ja siivoaisin enemmän. Nukkuisin myös aina päiväunet.

Harrastan nyt:  Kuntosalia, olen viimeaikoina myös käynyt uimassa ja opettelen painonnostoa.

Parin viinilasillisen jälkeen perjantai-iltana kuuntelen Spotifystä: Jotain ihanaa ja rentouttavaa musiikkia esimerksiksi Ludovico Einaudia.

Noloin tv-ohjelma, josta pidän: Luottomies.

Sarja, jota suosittelen: Ylen Syke. Ruutuun siirtymisen jälkeen Syke meni pilalle. Handmade´s tale oli myös hyvä. Alotin eilen katsomaan uutta Dynastiaa, vaikuttaa ihan viihdyttävältä hömpältä.

Salainen taitoni: Ei ole varmaan mitään salaista. Kaikki tietää ne taidot mitä minulla on.

Itkettää kertoakin, mutta itken aina kun:  Herkistyn. Herkistyn helposti, niin myös itken helposti.

Salainen paheeni on: Viikunat ja taatelit.

Oikea salainen paheeni: On turha ajankäyttö, esimerkiksi Instagramin ja nettikauppojen turhanpäiväinen selailu.

Haluan osata: Uida hyvin vaparia, puhua paremmin kieliä.

Kahta en vaihda ja ne on: Kesä ja liikkuminen.

Tälle hymyilen: Onnistumisille, kissalleni ja tällä hetkellä auringon säteille.

Lempiherkku: Raikas ja aika yksinkertainen jäätelö, ei mitään keksinpalasia seassa.

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut: Elämä kantaa.

 

Ihanaa ystävänpäivää jokaiselle lukijalle. 

 Musta sydän Apple SEURAA MINUA Musta sydän Apple

INSTAGRAM / FACEBOOK / BLOGLOVIN’