Nyt on aika palata Kilimanjaro vuorelle ja vuorossa on sarjan viimeinen osa, nimittäin huiputus. Elämäni ikimuistoisin matka on tässä jaksossa jo loppusuoralla. Viimeksi jäimme tähän.  Olin aloittanut lääkityksen vuoristotautiin edellisenä päivänä ja se tuntui helpottavan vuoristotaudin oireita.

Päivä 6 tiukka nousu School hutille

Olin levännyt ja nukkunut hyvin. Olin niin iloinen siitä, että vuoristotaudin oireet olivat laantuneet jonkin verran. Kylmyys, eikä mikään muukaan tuntunut haittaavan. Kilimanjaron kylmyyttä on vaikea ymmärtää näin jälkeenpäin. Se oli niin julma ja anteeksiantamaton, onneksi kuumavesipullo makuupussissa helpotti hiukan. Päivään kuusi heräsin virkeänä ja valmiina nousemaan lähes viiteen tuhanteen metriin. Vain vajaa kilometri ylöspäin, eikä pitkää vaellusta tänään. Kiipeäminen sujui hyvin ja korkeus on ei vielä tuntunut missään vaikka olimme tosiaan 4850 metrissä. Tai paremminkin se ei tuntunut sietämättömältä. Korkeus tuntui koko matkan ajan vaikeampana hengityksenä, kohonneena pulssina, turvotuksena ja heikkona olona. Olo ei ollut täysin normaali missään vaiheessa.  Tänä päivänä saapuessamme leiriin, yksi meidän neljän turistin seurueestamme sairastui pahasti ja joutui lähtemään alas. Hän oli meistä kaikista kokenein vuorikiipeilijä, valloittanut monta huippua. Kuitenkaan koskaan vuorista ei tiedä ja vuoristoa tulee kunnioittaa aina.

Kun saavumme leiriin noin viiden tunnin kiipeämisen jälkeen luvassa oli ruokaa ja lepoa. Söimme lounaan, välipalan ja illallisen ja niiden välillä oli tarkoitus nukkua ja levätä niin paljon kuin pystyy. Yöunia ei ollut tulossa nimittäin huiputtamaan lähdettiin jo yöllä. Tänä päivänä en saanut jotenkin itseäni niin rennoksi, että olisin nukahtanut. Tämä oli ainut asia mikä minua hiukan huolestutti.

Päivä 7 Keskellä yötä Kohti huippua

Huiputtamaan lähdetään aina yöllä. Silloin huippu saavutetaan optimaalisesti juuri kun aurinko on noussut. Lähdimme yön pimeyteen kiipeämään ja kantajat jäivät leiriin. He lähtivät seuraavana aamuna alempaan leiriin valmistelemaan meille yösijaa. Etenimme tuttuun tapaan hitaasti ja varmasti upean tähtitaivaan alla otsalamppujen valossa. Tunsin unenpuutteen ja hengityksen vaikeuden alusta saakka. Pelkkä unenpuute ei minua olisi hidastanut, mutta se ettei saanut henkeä kunnolla senkin edestä. Vuoristotaudin oireet olivat jälleen alkaneet pahentua. Meitä oli yhteensä kuusi. Kolme turistia ja kolme opasta. Päätin, että muut saavat mennä edeltä ja jättäydyin suosiolla jälkeen. Huippu koostuu kolmesta kraatiterista Gilman`s pointista 5685 m., Stella pointista 5765 m. ja korkeimmasta huipusta Uhuru Peakista joka on  5895 metriä korkea. Ennen Gilman`s pointtia oli pitkä ja jyrkkä nousu. Se oli kompastuskiveni, tuntui että siinä vaiheessa olin jo aivan poikki ja joka ikinen askel tuntu siltä kun olisi kantanut 100 kiloa kiviä mukanaan. Huimasi, mutta ei kuitenkaan oksettanut mikä on monella oireena vuoristotaudissa. Olo oli vain käsittämättömän heikko. Välillä pysähdyttiin juomaan ja syömään jotain sokerista, kuten suklaata. Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto, eikä myöskään  kuulu tapoihini.

Uskomatonta mutta totta ”pikku mäki” päästiin ylös ja olimme Gilman´s pointilla. Valoa alkoi näkyä jo tunnelin päässä ja tästä pystyi jo näkemään seuraavat etapit Stellan ja Uhurun. Huippu ei ole sellaista jyrkkää nousua vaan kaikki kraaterit ovat laakealla alueella missä on paljon lunta. Jos katsoo perinteistä maisemakuvaa Kilimanjarosta, voi nähdä huipun lähes tasaisena alueena, mutta kuitenkin kraatereilla on noin sadan metrin korkeuserot.  Gilman`s pointilla tapasin yhden ranskalaisen miehen joka oli juuri tullut Uhuru Peakilta. Hänen mukaansa nyt alkoi helpottaa, tämä antoi minulle taas paljon voimaa. Kyseisellä kraaterillä oli myös kiinalainen nainen joka oksenti ja oli erittäin huonovointinen, hänen matka ylöspäin päättyi siihen.

Kohti seuraavaa etappia Stella Pointtia 5756 metriä

Ajattelin, että tyyli vapaa. Tavalla tai toisella eteenpäin. Olin nyt selvinnyt varmasti pahimmasta. Matka jatkui jälleen hitaasti ja varmasti. Kello läheni jo puolta päivää ja olimme pahasti myöhässä. Nimittäin saman päivän aikana piti myös laskeutua alas 3800 metriin. Nyt olimme siis kiivenneet lähes 12 tuntia ja Stella point oli vasta edessä. Joskus puolen päivän aikaan saavutimme Stellan. Matkalla tuli vastaan hoipertelevia ihmisiä ja oksennuksia näkyi matkan varrella. En osannut iloita vielä, nimittäin olin valmistautunut menemään vielä loppuun saakka Uhuru Peakille. Ajateltiin, että on vaarallista lähteä enää sinne ja vaikka kuinka yritin suostutella oppaita lähtemään en saanut tahtoani läpi. Vedoten turvallisuuteen, oli aika lähteä alas. Huippu oli liukas ja minä jo hyvin väsynyt. Takaisin leiriin saapuminen olisi mennyt muutan liian myöhäiseksi. Olisin halunnut mennä Uhuru Peakille vaikka väkisin, mutta lopulta ymmärsin realiteetit. Otimme muutaman kuvan ja hiukan haikein mielin lähdimme alaspäin. Toisaalta tiesin, että oma mieli ei olisi luovuttanut. Aika vain loppui kesken. Huippu oli kuitenkin virallisesti saavutettu. Olin tehnyt kaiken minkä pystyin.

Huipulta alas

Huipulla tuuli ja seuraava ajatus olikin, että täältä pitää päästä jotenkin myös alas. Alastuloa oli kahtena päivänä rutkasti, mutta tuota en ollut miettinyt sen kummemmin vaikka omaankin leikatun jalan, yliliikkuvat nivelet ja polveni kipeytyy ajoittain alastuloissa. Olin ajatellut, että kyllä se maan vetovoima aina alas tuo tavalla tai toisella kunhan ensin pääsee ylös. No näinhän se oli, mutta mieluummin kyllä silti etenen ylöspäin kuin alaspäin. Mietin monta kertaa mistä saisi sopivan liukurin jolla voisi laskea mukavasti  parissa tunnissa Kilimanjarolta alas. Liukuria ei löytynyt ja kaksi päivää siihen lopulta meni. Saavuimme leiriin joskus illalla, en muista monelta mutta pimeä oli jo tullut. Muut kaksi jotka saavuttivat Uhuru Peakin odottivat jo iloisena leirissä. Yhteensä liikenteessä tuli oltua melkein vuorokausi. Tunsin, että saan varmaan vielä flunssan tämän kaiken päälle. Kuitenkin kunnon ruoka ja hyvät yöunet selkeyttivät oloa ja seuraavana aamuna voin taas ihan hyvin.

Päivä 8 Millenium Campiltä alas

Aamulla heräsimme aikaisin kukonlaulun aikaan. Pakkasimme tavarat, söimme aamiaisen ja lähdimme taas alamäkeä eteenpäin. Nyt parin tunnin kävelyn jälkeen polveen alkoi hiukan särkeä mutta kipu ei missään vaiheessa mennyt sietämättömäksi. Maisema muuttui taas vehreäksi viidakoksi ja muutaman pitkähäntäapinankin näimme matkalla. Saavuimme alas iltapäivällä ja nautimme vielä yhdessä lounaan, juhlimme yhden seurueemme jäsenen syntymäpäiviä, saimme diplomit ja palkitsimme kantajat, kokit ja muun henkilökunnan tipeillä. Meistä neljästä, kolme pääsi ylös saakka. Kaksi Uhuru Peakille, minä Stella Pointille. Vain yksi joutui keskeyttämään ennen huippua. Nyt olin  jo tyytyväinen suoritukseeni ja kasvojeni voimakas turvotus herätti hilpeyttä juhlan lomassa. Olin onnellinen, että uskalsin lähteä ja esimerkiksi jalkani ei vaivannut suuremmin. Ainut haaste oli vuoristotauti. Vuosi 2020 alkoi kirjaimellisesti vuoria valloittamalla. Mahtava reissu. Seuraavaksi oli aika palautua. Suihkuun pääsy oli muuten aikamoista luxusta kahdeksan päivän retken jälkeen.

Sinulle jonka haaveena on valloittaa Kilimanjaro.

Suosittelen lämpimästä ottamaan yhteyttä:

kiliascents.com

Lue koko sarja:

KILIMANJARO – MILTÄ TUNTUI KIIVETÄ AFRIKAN KATOLLE OSA 1

Kilimanjaro – Miltä tuntui kiivetä Afrikan katolle osa 2

Kilimanjaro – Miltä tuntui kiivetä Afrikan katolle osa 3

MITEN VALMISTAUDUIN KILIMANJARON VALLOITUKSEEN

Kilimanjaro – Miltä tuntui kiivetä Afrikan katolle Osa 1

Kilimanjaro – Miltä tuntui kiivetä Afrikan katolle osa 2

Miten valmistaudun Kilimanjaron valloitukseen?

 TOIVOTTAVASTI TAPAAMME MYÖS SOMESSA 

INSTAGRAM / FACEBOOK / BLOGLOVIN’

Kilimanjaron vaelluksesta on jo muutama viikko aikaa. Nyt on aika palata takaisin Kilimanjaron – Afrikan korkeimman vuoren maisemiin. Huomaan ajattelevani matkaa päivittäin, matka muutti minua jollain tapaa. Luonto, vuoren kauneus ja kovuus samaan aikaan jätti lähtemättömän vaikutuksen. Kilimanjaro, jonka nimi tarkoittaa swahilin kielellä ”vuori, joka kimaltaa” on aina sydämessäni. Viimeinen kirjoitukseni päättyi siihen kun pääsimme Shira 1 -leirille ja jatkan kertomusta siitä mihin jäin edellisellä kerralla. Pysy matkassa ja nauti tunnelmista.

Valkohäntä-apinat, joita näimme ensimmäisenä päivänä olivat valloittavia.

Päivä kolme – Kohti Moir Hut leiriä

Tänään tarkoitus oli nousta 4200 metrin korkeuteen Moir Hut -leirille.  Nukuin hyvin edellisen yön ja matkaan oli mukava lähteä. Maasto alkoi muuttua entistä kivisemmäksi ja matkaa seuraavalle leirille oli noin kymmenen kilometriä. Vielä noustiin ylemmäs mutta seuraavat päivät mentiin taas ylös ja alas pysytellen noin neljässä tonnissa.  Tämän tarkoitus on antaa elimistön sopeutua eli akklimatisoitua ohueen ilmanalaan.  Ensimmäisiä merkkejä vuoristotaudista voi tulla jo 2500 metrin korkeudessa ja noin 75% Suomalaisista saa vuoristotaudin oireita Kilimanjarolla. Yleisiä oireita ovat päänsärky, ruokahalun menetys, pahoinvointi, oksentelu, väsymys, tasapainohäiriöt ja univaikeudet.  Jos oireet pahenevat, ne saattavat kehittyä hengenvaaralliseksi keuhko- tai aivoödeemaksi ja silloin täytyy nopeasti laskeutua alempaan korkeuteen. Minä tunsin vuoriston vaikutukset jo ensimmäisestä päivästä lähtien ja ajoittain hengittäminen oli hyvin raskasta. Moir Hutille kuitenkin saavuttiin illan hämärtyessä ja oli aikaa levolle.

Päivä 4 Moir hut – Buffaloes camp jolloin kilimanjaro koetteli

Tämä päivä oli erityisen raskas, patikointia oli noin 12 kilometriä. Maasto oli kivista nousua ja laskua, lopputulema oli sata metriä alempana kuin edellinen leiri. Kävimme korkealla, mutta menimme nukkumaan alemmas. Kun heräsin päivään kasvoni ja oikeastaan koko vartaloni oli turvonnut. Todella, niin etten koskaan ole tuntenut kasvojani sellaisena. Kertakaikkiaan en meinannut saada silmiäni auki. Näin turvonnut en ole siis koskaan ollut, vaikka olisin syönyt kilon suolaa ja juonut pari litraa viiniä päälle. Tunne oli ihmeellinen ja toivoin, ettei turvotus sentään ulotu keuhkoihin tai aivoihin. Matkanteko oli tänään erityisen hidasta ja vaivalloista. Paikallaan olo pelkästään hengästytti.  Loputtomasta kivisestä autiomaasta tuli itselleni lähinnä mieleen hautausmaa. Vettä satoi lähes koko päivän. Jos olisin keskeyttänyt, tämä olisi ollut se hetki. Muu matkaseurue meni edeltä ja Fredyn kanssa kahdestaan taivalsimme askel askeleelta tämän matkan loppuun. Mietin, että kun selvisin tästä selviän mistä vaan. Tuntui, että kaikki mitä olin ennen tehnyt oli lastenleikkiä.

Ruokahalu oli onneton, se liittyy myös vuoristotautiin. Meillä oli koko matkan ajan paremmat ruoat kuin monessa hotellissa. Se oli ihmeellistä, miten niin vaatimattomissa oloissa kokit pystyivät valmistamaan niin herkullista ruokaa. Harmi vain, että vuoriston vuoksi ruokahalu ei ollut kovinkaan hyvä. Ruoan maku kuitenkin teki syömisestä helpompaa, hyvin syöminen ja myös jatkuva nesteytys nimittäin oli välttämätöntä vaikka pakolla jos meinasi selvitä vuoristossa. Oppaat ja muu henkilökunta huolehtivat jatkuvasti siitä, että tämä toteutui kaikilla.

Päivä 5  third Cave camp – olo helpottaa

Aloitin tänään vuoristotautilääkityksen, mikä olisi kannattanut aloittaa jo ensimmäisenä päivänä. Tänään vuorossa oli edelleen nousua ja laskua niin, että yöpyminen tapahtui vielä aavistuksen alempana 3950 metrissä. Vaellusaika oli vain noin nelisen tuntia. Tämä päivä tuli niin tarpeeseen kuin olla ja voi. Otin Diamox -lääkkeen heti herättyäni ja tunsin vaikutuksen jo parin tunnin päästä kun olimme lähteneet kävelemään. Hapen saanti oli helpottanut ja pystyin keskittymään jopa maisemiin ja keskusteluun vaelluksen ohessa. Tuntui, että kyllä tämä tästä.

Diamoxin vaikuttava aine on asetatsolamidi, joka on sulfonamidijohdannaisiin kuuluva orgaaninen yhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää lääketieteessä diureettina ja glaukooman, epilepsian ja vuoristotaudin hoidossa. 90% veren hiilidioksidista löytyy bikarbonaatti -nimisestä kemikaalista, ja ne hengitetään yleensä keuhkojen kautta ulos. Diamoxia käytettäessä munuaiset pitävät bikarbonaatin erillään kehosta, jolloin bikarbonaatti erittyy virtsaan. Tällöin veri muuttuu happamammaksi ja sen ph laskee, ja keho kompensoi lisäämällä hapen tuotantoa vereen. 

Saavuttaessa leiriin olo oli vesisateesta huolimatta mitä mahtavin. Oli ilta aikaa levätä ja seurustella. Seuraava päivä oli jo päivä numero kuusi, eli toiseksi viimeinen päivä ennen huiputusta.  Seuraavana päivänä nousisimme kylläkin 4850 metriin, eli lähes viiteen tonniin. Tämä päivä antoi kuitenkin henkistä ja fyysistä voimaa niin paljon, että tuleva ei jännittänyt juuri yhtään.

Kun huippu alkoi näkyä, nousi motivaatio kummasti.

Jatkuu seuraavassa ja viimeisessä osassa…

Jos kilimanjaron valloittaminen kiinnostaa täydellisen matkan sinulle järjestää

Kili Ascents

Lue koko sarja:

KILIMANJARO – MILTÄ TUNTUI KIIVETÄ AFRIKAN KATOLLE OSA 1

Kilimanjaro – Miltä tuntui kiivetä Afrikan katolle osa 2

Kilimanjaro – Miltä tuntui kiivetä Afrikan katolle osa 3

MITEN VALMISTAUDUIN KILIMANJARON VALLOITUKSEEN

Ps. Instagram stories kohokohdista löydät myös matkakertomusta videoiden muodossa

 TOIVOTTAVASTI TAPAAMME MYÖS SOMESSA 

INSTAGRAM / FACEBOOK / BLOGLOVIN’