Nyt on aika jatkaa henkilökohtaista kolmen postauksen sarjaa, jossa jaan kanssanne elämäni kolme suurinta traumaa. Uskon  vertaistuen voimaan ja joskus omaa selviytymistämme voi auttaa se, että vaikeistakin asioista puhutaan ääneen eikä tehdä niistä tabuja. Toisten kokemukset voivat auttaa ymmärtämään omia. Vaikeudet kun koskettavat tavalla tai toisella jokaisen meistä elämää. Miksi siis jakaa elämästä vain siloiteltua ja kaunista puolta kun rosoisuus ja elämän kolhut saavat kauniinkin näyttämään kauniimmalta. Tässä toisessa osassa käsittelen syömishäiriöitä lähinnä bulimiaa josta olen kärsinyt syömishäiriöistä eniten elämäni aikana.

Miten sairastuin syömishäiriöön

Olin 17-vuotias. Olin muuttanut ystäväni kanssa asumaan, koska halusin itsenäistyä varhain. Luin Trendi-lehteä jossa kerrottiin joistakin ulkomaalaisista naisista ja siitä miten he pysyvät hoikkina. Joku haastattelun naisista kertoi, että kun söi jotakin herkkuruokaa niin oksensi sen jälkeen. Ymmärsin, että kyse oli bulimiasta josta olin lukenut jo ennestään. Olin ollut koko nuoruuteni hoikka, välillä hyvinkin hoikka täysin luonnostaan. En ajatellut painoani ollenkaan, lähinnä välillä toivoin olevani muodokkaampi.

Muuttaminen pois kotoa tuohon aikaan muutti ehkä ruokavaliota ja liikunnan määrää niin, että sain noin muutaman kilon lisää painoa. Ajattelin 18-vuotis syntymäpäivieni lähestyessä, että halusin olla parhaimmillani. Tuohon aikaan ihailtiin hoikkuutta hyvin paljon ja laihduttamisesta alettiin puhua myös kavereiden kesken. Päätin tarttua tuumasta toimeen. Opettelin oksentamaan ja sain aikaan halutun tuloksen. Tuolloin en voinut havaita vielä haittavaikutuksia, elin kuherruskuukautta syömishäiriön kanssa.  Viattomana alkanut leikki muuttui sairaudeksi ja riippuvuudeksi. Muutin noin vuoden päästä asumaan ihan yksin, joten minua ei silloin ollut vahtimassa enää kukaan. Sain sairastaa rauhassa.

Elämä syömishäiriön kanssa

Olin jättänyt liikunnan noin vuodeksi ja aloin treenaamaan uudestaan. Tapasin urheilijamiehen joka motivoi minua treenaamaan ja sain myös urheilun kautta muokattua vartaloani. Tavallaan se kuitenkin pahensi kriittisyyttäni, halusin näyttää hänen silmissään täydelliseltä ja lisäsin paineitani. Tuolloin liikkujan järkevästä ravitsemuksesta ei vielä paljon puhuttu. Oksentelin silloin tällöin, niinä päivinä kun en oksentanut välttelin ruokaa yli kaiken. En syönyt mielellään mitään mutta tarvittaessa joskus seurassa pystyin syömään ihan normaalin aterian ja pitämään sen sisälläni. Valmistuin kampaajaksi ja pahimmillaan oksensin 10-kertaa päivässä. Näin elin useita vuosia.  Muutin välissä Jyväskylään, koin mukavia hetkiä ja onnistumisia. Menin kokoajan elämässäni eteenpäin, mutta usein vietin illat kotona ahmien ja oksentaen.

Paino nousi ja laski. Tunsin onnistumista jos pystyin olemaan hoikka ja syömättä mitään. Muistan yhdenkin viikon kun en syönyt tosiaan yhtään mitään, join vain vettä ja vähän lähes kaloritonta mehukeittoa. Tästä ja muista vastaavanlaisista syömättömyys jaksoista seurasi tietenkin ahmimis ja oksentamis kierre, koska kroppa oli nälkiintynyt ja janosi ravintoa.   Kun taas koitin syödä normaalisti ja sain bulimia kohtauksia painoni vain nousi. En voinut sietää sitä ja voin todella huonosti henkisesti ja fyysisesti. Hakeuduin hoitoon ensimmäisen kerran, olisinkohan ollut 23-vuotias. Hoitokerrat terapeutilla jäivät yksittäisiksi  mutta sain kuitenkin kipinän paranemiseen. Tapasin pian tuosta silloisen elämänkumppanini. Suhde rauhoitti minua ja oksentaminen joka oli ollut myös ahdistuksen hallintakeinoni jäi. Yhdessä asuminen ja tunne olla rakastettu saivat minut unohtamaan syömishäiriön.

Urheilu ja syömishäiriö

Tästä seuraavat vuodet olin normaali terveysliikkuja. Kävin jumpissa, salilla, poljin spinningiä ja hiihdin talvisin eikä minulla ollut sen kummempia tavoitteita. Söin normaalia kotiruokaa, eikä minulla ollut syömishäiriö ajatuksia, eikä oireilua.  Jossain vaiheessa aloin kuitenkin haluamaan enemmän. Silloinen parisuhteeni päättyi ja aloin juoksemaan. Pudotin painoa varmaan reilut kolmisenkymmentä kiloa juostessani päivittäin pitkiä lenkkejä. Juoksin aamuisin ja illalla treenasin jotain muuta, päivät olin töissä. Nautin siitä kovasti, mutta ymmärsin ettei ruokavalioni ollut kunnossa, en varsinaisesti kärsinyt syömishäiriöstä mutta syömishäiriöön viittaavia ajatuksia oli kyllä. Elin todella vähällä ravinnolla ja urheilin kaksi kertaa päivässä. Juoksin puolimaratonin ja halusin sen jälkeen konkreettisemman tavoitteen. Mietin aloittaisinko kisaamaan fitnesslajeissa vai alkaisinko treenaamaan triathlonia varten. Päädyin fitnekseen. Olinhan aina ihaillut lihaksikkaita vartaloita ja fitnesskilpailijoita, joita tuohon aikaan oli vielä melko vähän.

Ensimmäinen valmentajani laittoi minut syömään kunnolla viisi kertaa päivässä reiluja terveellisiä aterioita. Aloin selvästi voimaan paremmin ja sain energiaa. Olinhan aivan loppu noin ison painonpudotuksen ja pitkän ajan niukka energisen dietin tuloksena. Olin ihmeissäni kun kehoni vain tiivistyi vaikka söin enemmän. Olihan ollut ennen tuota varmasti reilulla säästöliekillä. Tuntui, että fitness oli tuonut ratkaisun kaikkiin ongelmiini syömisen suhteen.  Kisasin lopulta fitneslajeissa kolmena vuotena, yhteensä seitsemissä kisoissa. Dietit menivät viimeistä lukuun ottamatta hyvin ja nautin lajista tuolloin. Koin, että entinen elämäntyyli jossa en syönyt mitään tai vastavuoroisesti kärsin bulimiasta oli niin kamalaa kärsimystä, että fitness diettaaminen oli lasten leikkiä siihen verrattuna. Kuitenkin viimeisen kisan jälkeen aloin oireilemaan taas. Elämässä oli myös muuta myllerrystä samaan aikaan, mikä varmasti edesauttoi yhdessä tarkan/rajoiteltun ruokavalion kanssa sairauden uudelleen puhkeamista. Olin polttanut itseäni loppuun molemmista päistä.

Olin saanut kuitenkin fitneksestä hyvän pohjan ruokavaliolle mihin aina palasin epäonnistumisten jälkeen. Vaikeinta oli lopettaa oksentaminen vaikka oli ahminut. Ylipäätään syömättämyys/anoreksia johti ahmimiseen ja ahminen taas oksentamiseen/bulimaan ja tämän lopettamisen jälkeen tavallaan ahmimishäiriään kautta parannuin. Tämän vuoksi kerron sairastaneeni syömishäiriöitä enkä vain yhtä syömishäiriötä, vaikka bulimia on ollut syömishäiriöistä kohdallani ollut se merkittävin. Kävin tuohon aikaan vuoden terpiassa ja hoidin asian tavallaan kunnolla kuntoon. Terapiassa käytiin läpi koko menneisyys ja kaikki syyt mitkä oli ajaneet minut syömishäiriökierteeseen.

Miten paranin syömishäiriöistä

Silloin kun olin sairastanut muutaman vuoden päätin joka ikinen päivä, että paranen. Ilman tuota päätöstä, en oli varmasti jaksanut taistella sairautta vastaan. Motivaatio paranemiseen oli kokoajan suuri.  Ymmärsin myös, että vaikka fitnessruokavalio toi minulle hetkellisen helpotuksen ei omalla kohdallani ollut hyvästä, että tarkkailen ruokavaliota niin tarkasti ainakaan jatkuvasti ja  pitkiä aikoja. Syömishäiriöltä pitää katkaista kaikki lonkerot ja jos ruokavalion tarkkailu saa aikaan vähänkään syömishäiriöön viittaavia ajatuksia, se pitää lopettaa. Suhde ruokaan pitää olla normaali ja mutkaton. Syömisestä ei saa tulla stressiä. Silti en pidä vastakkainasettelusta, jokainen luokoon itselleen parhaan tavan elää ja olla. Jokainen on itsensä paras asiantuntija.

Terapiassa käytiin läpi paljon hyödyllisiä asioita liittyen esimerkiksi stressiin. Miten olla stressaamatta stressistä huolimatta, koska stressi aina kohdallani pahensi oireilua. Terapia oli tärkeä osa lopullista paranemista. Kuitenkaan yhtä avain asiaa tai taikasanaa paranemiseen ei ollut, ikä ja elämänkokemus tekivät tässäkin asiassa tehtävänsä. Sain paljon iloa myös muiden tukemisesta ja aloin vetämään parannuttuani syömishäiriöisten vertaistukiryhmää Jyväskylässä.  Määritin ennen itseäni paljolti ulkonäön mukaan ja opin ymmärtämään ettei se määritä minussa mitään muuta kuin sen miltä näytän. Lyhyesti, opin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Nykyään tunnen suunnatonta kiitollisuutta siitä, että saan olla terve ja voin auttaa omalta osaltani tulevana sairaanhoitajana syömishäiriöiden kanssa kamppailevia.

( Kuvat eivät liity syömishäiriöön. )

Lue myös:

Elämäni kolme pahinta traumaa – Osa 1

Elämäni kolme pahinta traumaa – osa 3

 SEURAA MINUA 

INSTAGRAM / FACEBOOK / BLOGLOVIN’

Kolme traumaa elämässäni

Elämässäni on kolme isoa traumaa: Haluan jakaa ne lukijoideni kanssa, koska koen ettei vertaistukea ole koskaan maailmassa liikaa. Haluan myös esimerkilläni osoittaa, että pahoista asioista voi päästä yli. Elämästä voi tulla hyvää ja laadukasta vaikka olisikin kokenut raskaita asioita menneisyydessä. Persoonissa on toki eroja, mutta omalla asioiden työstöllä ja terapialla on iso vaikutus asioiden selkiintymiseen ja omaan mielenmaisemaan. Ensimmäisenä pitää tunnistaa ongelma,  asettua ongelman yläpuolelle ja kohdata se. Monista vaikeistakin asioissa selviää elämässä. Asennetta ja positiivisuutta ei mielestäni pidä väheksyä vaikkei niillä paikata syviä haavoja. Ensimmäisen postauksen aihe on koulukiusaaminen, jota olen joutunut kokemaan pienellä paikkakunnalla lapsuudessani.

Miltä koulukiusaaminen tuntui?

Olen syntynyt pienellä paikkakunnalla Pohjois-Savossa Iisalmessa. Iisalmi on pieni kaupunki, eikä siihen aikaan kaupungissa ollut montaa ulkomaalaista. Ulkomaalaiset kaupungissa olivat sormilla laskettavissa. Vaikka omat juureni ovat puoliksi Suomesta ja puoliksi Tansaniasta, olen silti aina erottunut joukossa Suomessa ihonvärini vuoksi. Se oli syy miksi minua on kiusattu koulussa. Kiusaajia oli monenlaisia. Suurin osa oli poikia, monet huutelivat ja nimittelivät minua ihonvärini vuoksi. Olin milloin pakolainen, neekeri, mutakuono, mokkanokka, mutiainen tai muuta sellaista.  Pahimmillaan muistan kun jotkut heittelivät lumipalloja ikkunaamme useita tunteja ja laittoivat postilaatikkoomme vihamielisiä kirjeitä. Sain aika rajujakin lumipesuja koulumatkoilla ja koin välillä jonkinasteista pelkoa. Kuitenkaan en lannistunut ja siinä auttoi se, että minulla on aina ollut vahva ystäväpiiri. Puolustauduin ja tunnustan, että kiusasin itse takaisin jos se oli mahdollista. Jos vain löysin kohdan mihin sivaltaa, niin tein sen. Puolustauduin. Osittain kiusaamisen vuoksi, en pitänyt erityisesti peruskoulusta. Odotin aina lomia ja kun kaverit  odottivat koulun alkua kesän jälkeen, minä en. Olisin toivonut, että kesä jatkuisi ikuisesti.

Vaikeuksista voittoon

Selvitin kuitenkin peruskoulun ja pääsin opiskelemaan kampaajaksi mistä olin haaveillut. Tuohon aikaan kuten myös ylä-asteen aikana aloin saada myös positiivista huomiota erilaisuuteni vuoksi. Katsoin paljon teininä MTV:tä ja oivalsin, että tummaihoisena olo on ihan ”siistiä”. Tunsin ristiriitaisia tunteita, koska olinhan aina ennen toivonut olevani vaaleaihoinen ja suorahiuksinen. Kehittelin kotona jopa erilaisia hiustensuoristusaineita. Kukaan kampaaja ei osannut Iisalmessa käsitellä afrohiuksia, mikä varmasti osittain ohjasi minut ensimmäisen ammattini pariin. Nautin siitä, että sain kohentaa myös muiden ulkonäköä. Pienestä kaupungista pois pääseminen, oma elämä ja oma kampaamo olivat päätavoitteitani. Ilman erilaisuuttani ja koulukiusaamisen kokemista, tuskin olisin ollut niin määrätietoinen nuorena. Uskon,  että elämä on antanut minulle enemmän kun olen asunut eri paikkakunnilla. Muutin noin parikymppisenä Jyväskylään ja saavutin tavoitteeni melko pian. Jyväskylässä oli paljon ulkomaalaisia, sekä opiskelijoita ja maahanmuuttajia. Olin jo ”turvallisemmilla”  vesillä. Enää Jyväskylässä, enkä myöskään täällä Helsingissä ole kokenut ihonvärini vuoksi oikeastaan minkäänlaista syrjintää koskaan.

Olen lopulta kiitollinen siitä, että olen syntynyt erilaisena Suomeen. Jos olisin hukkunut massaan, en ehkä olisi saanut itseäni ilmaistua niin hyvin. Kun on erilainen, minut on aina muistettu. Ei ole tarvinnut montaa kertaa sanoa nimeä ainoana tummaihoisena joukossa. Koen, että olen melko helposti saanut ääneni kuuluviin. Tansania on isänmaani ja nautin siellä käymisestä ja siitä, että voin kuulua kahteen erilaiseen kulttuuriin. Tämä on suuri rikkaus.

Miten koulukiusaaminen vaikuttaa minuun nyt

Koulukiusaamisella voi olla hyvinkin tuhoisat ja pitkäkestoiset seuraukset. Koulukiusaaminen on hyvin vakava asia ja siihen pitää puuttua heti. Olen työskennellyt nyt sairaanhoitaja-diakonissa opiskelujeni aikana mielenterveys ja päihdeongelmaisten kanssa ja usein taustoista puhuttaessa on noussut esiin juuri koulukiusaaminen. Siihen aikaan kun itse olin koulussa, asioita otettiin puheeksi joskus ohimennen. Väitän kuitenkin, että tänä päivänä asioihin osataan suhtautua entistä vakavammin ja puuttua asioihin kunnolla. Olen onnekas, koska olen selvinnyt koulukiusaamisesta ja osannut pitää puoleni lannistumatta. Valitettavasti näin ei kuitenkaan aina ole kaikkien kohdalla. Nykyään huomaan, että saatan ottaa helposti itseeni jos koen mielestäni epäoikeudenmukaista kohtelua. Olen myös tietyllä tapaa herkempi jos koen vääryyttää tai syrjintää vaikkei se mitenkään liittyisi ihonväriini. Jonkinlainen takauma noista asioista on jäänyt ja tunnistan sen liittyvän koulukiusaamiseen. Jos luet tätä ja olet kokenut tai koet kiusaamista kannattaa muistaa, että vika ei ole koskaan kiusatussa itsessään. Välttämättä myöskään kiusaaja ei ole varsinkaan lapsena läpeensä paha. Esimerkiksi omalla kohdallani ymmärrän sen, että kiusaamiseni on suurimmaksi osaksi ollut ihan vilpitöntä erilaisuuden pelkoa ja ihmettelyä. Lapsi ei välttämättä ymmärrä sitä, varsinkaan ellei häntä ole opetettu kohtaamaan erilaisuutta. En ole katkera kenellekään ja olen antanut anteeksi kaikille kiusaajilleni. Erityisen kiitollinen olen ystävilleni, jotka melkein kaikki ovat elämässäni edelleen.

KUVAT / Yasmina Godden

Lue myös:

Elämäni kolme pahinta traumaa – Osa 2

Elämäni kolme pahinta traumaa – osa 3

Tummaihoisena itsenäisessä suomessa

ja

Oletko kokenut kiusaamista aikuisena 

 SEURAA MINUA 

INSTAGRAM / FACEBOOK / BLOGLOVIN’